18.9.05

Myöhässä, mutta silti

Olin päivillä ilman kannettavaa tietokonetta, ja sitten koko sunnuntaikin ennätti vierähtää ennen koneen ääreen pääsemistä - mutta tässä olen ja jatkan vielä raportointia.

Perjantaina illansuussa olin puheenjohtajana paneelikeskustelussa, jossa haettiin kulttuurikritiikin suuntaa "Jukka Kajavan jälkeen". (Kajava edusti otsakkeessa sekä itseään että koko 60-lukulaista sukupolvea, joka on siirtymässä manan tahi eläkeläisyyden majoille).

Hesarin Heikki Hellman kertoi keskustelussa, että Hesarissa ei aiota enää profiloida "pääkriitikkoja" Heikinheimon, Kajavan, Tarkan ja Helena Yläsen poistuttua rivistä. Yläsen jäätyä eläkkeelle oli hetki mietitty, kenestä tehdään elokuva-alan pääkriitikko, mutta "onneksi järki voitti", Hellman sanoi. "Päätuomareita ei tarvita, linjatuomarit riittävät", hän luonnehti HS:n kymmenkunnan elokuvakriitikon katrasta.

Paneelin taiteilijajäseniin kuului mm. näyttelijä Eeva Litmanen, joka kertoi puheenvuoronsa aluksi iloitsevansa siitä, että tällä kertaa saa esiintyä vapaasti ja rennosti, kun esiintymisestä ei ole arviota seuraavan päivän lehdistä. (Eipä Litmanen aavistanut, että paneelilla oli bloggaava puheenjohtaja. Niin muuttuu julkisuuden luonne.)

En kuitenkaan arvostele Litmasen esiintymistä, vaan luonenhdin. Hän esiintyy emotionaalisesti ja heittäytyen, suorastaan haastavasti. Hän toi painokkaasti esiin sen, millaista tuhoa huonosti perusteltu kielteinen kritiikki saa aikaan taiteilijoissa ja myös teattereitten kassoissa. Muut taiteilijapanelistit ssäestivät tätä.

Journalistit puolestaan puolustivat kriitikon vapautta ja muistuttivat, että kritiikkiä ei tehdä ensi sijaisesti palautteena taiteilijoille, vaan yleisön palvelemiseksi.

Mutta kun siirryttiin kritiikin käytännöstä ideatasolle, vastakkainasettelut jäivät syrjään. Sekä taiteilijat että journalistit ovat samaa mieltä siitä, minkälaista on ihanteellinen taidekritiikki - tasapuolista, asiantuntevaa, elämyksellistä, oivaltavaa jne.

Sekin mielipide paneelissa esitettiin, että kaikkein huonoimmin omaan työhönsä kohdistuvaa kritiikkiä kestää kriitikko itse. Tähän väitteeseen voisin kirjata oman kommenttini: kriitikko on todennäköisesti yhtä herkkähipiäinen kuin muutkin ihmiset keskimäärin - mutta kriitikolla on käytössään tiedotusväline, jonka sivuilta hänen loukkaantuneisuutensa pääsee näkyviin aivan toisella tavalla kuin kotona ja kapakassa jurppimistaan tilittävän taiteilijan mielipaha.

1 Comments:

At 4/10/05 12:31, Blogger Kulttuurinavigaattori said...

"Hesarin Heikki Hellman kertoi keskustelussa, että Hesarissa ei aiota enää profiloida "pääkriitikkoja" Heikinheimon, Kajavan, Tarkan ja Helena Yläsen poistuttua rivistä. Yläsen jäätyä eläkkeelle oli hetki mietitty, kenestä tehdään elokuva-alan pääkriitikko, mutta "onneksi järki voitti", Hellman sanoi. "Päätuomareita ei tarvita, linjatuomarit riittävät", hän luonnehti HS:n kymmenkunnan elokuvakriitikon katrasta."

Kriitikoiden "profiiloittaminen", heh. Varsin manageristinen näkökulma kriitikoihin, mikä lienee varsin tavallista nykyajan toimituksissa. Ottavat varmaan nöyrinä vastaan uusjournalistisen käskyttämisen. Kriitikolla oli ennen melko autonominen asema ja mahdollisuuksia kirjoittaa itsensä johtavaan asemaan. Nyt on alkanut kriitikoiden nivelloittaminen eli tasapäistäminen.

Merkittänee aikakirjoihin.

 

Lähetä kommentti

<< Home